Sosiaali-ja terveydenhuollon puolella puhutaan jonoista, hoitoonpääsyajoista ja hoitotakuista. Kaikki hyviä asioita, mutta mitä niillä mitataan? Mitä on ylipäänsä hyvän soten mitari?
Teija Sutisen artikkeli Helsingin Sanomissa ja Terhi Savolaisen näkemys Lääkärilehdessa tämän vuoden alussa valottavat terveydenhuollon resurssipulan problematiikkaa. Hoitotakuulla ei korjata terveyskeskusjärjestelmää eikä todennäköisesti mitään muutakaan. Tarkoitus on hyvä, mutta oireiden hoito juurisyyn asemesta on lähinnä rahan siirtelyä momentilta toiselle ilman, että kansanterveys paranee.
Kuten Savolainen toteaa: ’Nopea hoitoon pääsy ei ole perusterveydenhuoltomme keskeisin ongelma – hoitoon pääsy on.’
Havainto siitä, että asiakkaan terveyden sen aiheuttamien kustannusten kannalta paljon hyödyllisempää on päästä tutulle ammattilaiselle kahden tai kolmen viikon päästä kuin joka kerta vaihtuvalle lääkärille tai hoitajalle samalla viikolla kertoo perusterveydenhuollon jatkuvuuden tarpeesta – tarpeesta, jota ei poliittisissa juhlapuheissa ja lupauksissa juurikaan mainita.
Mitä minä sitten tekisin, jos olisin mukana päättämässä. En ainakaan ajaisi jotain mallia vain, koska se tuntuu hyvältä tai saisi palstatilaa hyvän ja kauniin lupauksensa takia.
Sen sijaan lähtisin selvittämään sote puolen prosesseja, priorisointia ja resursointia puhtaalta pöydältä. Mikä on se lopputulos, mihin pyritään – niin ammattilaisten, asiakkaiden kuin päättäjienkin puolelta. Mitkä ovat reunaehdot – taloudelliset, poliittiset ja käytännölliset – joiden puitteissa toimitaan.
Omat ja läheisteni kokemukset terveydenhuollon asiakkaana ja kymmenet ellei sadat haastattelut alan ammattilaisten kanssa kertovat, että järjestelmässä on paljon parantamisen varaa, tehostamisen tarvetta ja prosessien muuttamista sellaiseen suuntaan, että saamme samalla rahalla enemmän – jos se on mahdollista.
